RSS

Aihearkisto: lisää luettavaa

Ohjelmien väliin jäävän tilan täytettä

Tämä blogipostaus on amatöörimäinen, puolivillainen analyysi Ylen Perjantai-sarjan jaksosta Kuka on köyhä? eikä tämä luultavasti ole toivomasi hakutulos, sinä senkin mahdollinen satunnainen guuglaaja. Koska joudun nimeltä mainitsemaan ohjelmassa esiintyneitä henkilöitä, saatan aiheuttaa toivomatonta vierailijavirtaa. (Menkää pois!) Oikeasti tämä blogi käsittelee maidon ostamista automarketista ja normaaliin lähetykseen palataan heti huomenna.

Kymysyksessähän on keskusteluohjelma, jossa on joku perimmäinen tarkoitus, jota en tiedä. Törmäsin tämänviikkoiseen jaksoon Facebook-uutisvirrassani, ja se herätti niin paljon ajatuksia, että otan tarpeettomia kevytriskejä ja lajittelen ajatuksiani näin julkisesti. Ohjelman asetelma oli erikoinen, vaikka sen enempiä miettimättä se menee läpi kuin väärä viidentuhannen ruplan seteli. Ohjelman tarkoitus jäi epäselväksi. Toimittajat eivät vetäneet ohjelmaa lopuksi yhtään yhteen ollenkaan.

Toimittajina olivat toimittajanainen ja ulkomaalaisennimisenkuuloinen toimittajamies, jolla oli tumma kihara tukka. Vieraana entinen perus-, nykyinen sininen suomalainen kansanedustaja Tiina Elovaara, äveriäs Kyösti Kakkonen, köyhyystutkija/poliitikko Maria Ohisalo sekä köyhä masentunut yksinhuoltajanainen Tinna ja köyhä masentunut pitkäaikaistyötön koiranomistajanainen Tarja.

  1. Rikkaita edusti Kyösti Kakkonen yksin. Hänen ulosantinsa oli huono ja hän punasteli kuvauslamppujen loisteessa ja kadehti köyhältä koiranomistajanaiselta tämän koiraa, koska hän on käyttänyt aikansa rahan tienaamiseen ja kertoi, että hän ei ole rikas, koska rikkaampiakin on. Yle onnistui vastakkainasettelussa vain puoliksi niin hyvin kuin kahden ääripään välillä on mahdollista onnistua 53 minuutissa, eli ei lähellekään.
  2. Kakkonen oli joko tarkoituksellisen huonosti briiffattu, tai sitten hän oli oma itsensä, en tunne tapausta tarkemmin. Sanottakoon, että Kakkonen ei ole poliitikko, ja se kävi tuskallisen selväksi. Olen monestakin asiasta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta keskustelu ja konteksti on eivät nyt täsmänneet ollenkaan.
  3. Köyhiä edusti kaksi naista, joiden köyhyyteen vaikuttanut sairaus tuotiin ilmi, mutta sivuutettiin kokonaan. Yksi hyvinvointiyhteiskunnan suurimmista ongelmista on se, että sairastuminen ja varsinkin siitä johtuva työkyvyttömyys sivuutetaan kokonaan.
  4. Köyhiä ryhmänä edustaneista toinen on bloggaaja ja toinen on ollut mukana politiikassa, joten kumpikin oli alleviivatusti kykenevä ilmaisemaan ajatuksiaan televisioon sopivalla tavalla. Hitaat aplodit Ylelle siitä, että olivat kaivaneet edes jollain tavalla stereotypioita rikkovia hahmoja ohjelmaansa… ei kun.
  5. Tiina Elovaara edusti täysin keksittyä väliluokkaa, eli entistä köyhää, joka nyt tienaa ihan hulluna rahaa kansanedustajana. Onneksi hänet kuitenkin ohjelman alkuesittelyssä tituleerattiin ”eliittiin nousseeksi.” Hänellä oli todella pahoja vaikeuksia katsoa puhuessaan toimittajamiehen silmiin päinkään. Koska Maria Ohisalo on myös poliitikko, ei Elovaaran ollut todellista tarvetta olla mukana ohjelmassa.
  6. Päinvastoin kuin Elovaara ja Kakkonen, ”köyhät naiset” edustivat todellisuudessa kumpikin vain itseään, sillä siinä, missä kaikkia muita haastateltiin pääasiassa viiteryhmänsä edustajina, näille kahdelle naiselle annettiin ääni vain kun he puhuivat omakohtaisesta kokemuksestaan.
  7. Maria Ohisalo oli jälleen kerran loistava, olisipa mariaohisaloja enemmän. Hän on erinomaisen hyvä televisiossa, ja on jo vahvasti syrjäyttämässä Heikki Hiilamon tutkimusalansa ”päivystävänä dosenttina”. Tutkijan ominaisuudessaan miellyttävää kuunneltavaa, harkittuja lausuntoja ja ohjat käsissä. Poliitikkona kuitenkin näiden lisäksi vain tavallinen poliitikko.
  8. Lisäksi ohjelmassa oli erikoinen, irrallisen tuntuinen insertti nuoresta vapaaehtoistyöntekijästä, jonka puhe oli tekstitetty, vaikka se oli ihan ymmärrettävää suomea.

Mitä Yle tällä halusi oikein sanoa? ”Olkaa hyvä, keskustelkaa, meiltä loppui nyt aika?” Eikö verovaroista taatulla rahoituksella oikeasti saa tehtyä perusteellisesti taustoitettua dokumenttia toimittajatyönä? Miksen saa kiinni siitä, mikä tässä oikein mättää?

Koska postaus on jo tällaisenaan hyvin pitkä, tyydyn heittämään lopuksi pari linkkiä muihin lähteisiin, jotka saattavat liittyä ylläoleviin ajatuksiini tai olla liittymättä. Linkkientakuisista teksteistä en ota mitään vastuuta.

Onnentongintaa-dyykkausblogi. Onni Tonkija oli viime viikon Perjantai-dokkarin aiheena.

Ylellä Juha Siltalan kolumni: Miksi aktivointimalli aktivoi vastustamaan? ”Koulutetuimmatkaan työntekijät eivät näemmä enää usko kunnollisuutensa suojaavan heitä itseään ikuisesti putoamiselta.”

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 27.1.2018 Kategoria/t: lisää luettavaa, weird rant

 

Avainsanat: , ,

Lukemisen sietämätön keveys

Ahhaha, ahhaha. Hyvää uutta vuotta 2018!

Jauhan vielä lisää lukemisesta. En ole uudenvuodenlupausihmisiä, mutta huviksenipa laitoin Goodreadsiin tälle vuodelle tavoitteeksi saada luettua 51 kirjaa. Määrä valikoitui sen perusteella, että vuonna 2016 merkitsin tavoitteeksi 52 ja jäin siitä reilusti (35/52). Tänä vuonna sain täyteen 50/51, joten ensi vuoden tavoitteeksi tulee 50 kirjaa. Osallistun ensimmäistä kertaa Helmet-kirjastojen lukuhaasteeseen. Tein sille oman välilehden, mutta koska en ole lupausihmisiä, en lupaa sen osalta mitään muuta. Päivitän jos päivitän.

Tämänvuotisen harjoittelun johdosta olen hurahtanut lukemiseen uudestaan, ja vaikka en lue taukoamatta, hinku imuroida kirjoja silmin ja korvin on ihana tunne. Ei pakottava tarve, kuten hengittäminenkään ei ole pakottava tarve, vaan itsestäänselvyys. Oikeasti luulin jo hukanneeni lukemisen olemuksen.

Lukeminen on käsittämättömän tärkeää. Nyt, kun voin jo sanoa lukeneeni vähän kaikenlaista, alkaa entistä vahvemmin käydä selväksi, että kaikki on yhteydessä kaikkeen. Mikään kirja ei rajoitu kansiensa väliin, sillä sekä lukijan että kirjoittajan kaikki kokemukset tekevät kirjasta sen, mikä se on, ja sen vuoksi jokainen kirja on pelkkä osa. Erittäin vanhaakaan kirjaa on mahdotonta lukea ilman, että kaikki sen jälkeen tulleet asiat vaikuttavat lukukokemukseen. Intertekstuaalisuus on yksi lempiasioistani, ja pidän siitä, että myös minun mieleni muiden ihmismielten tapaan haluaa nähdä kaikessa malleja, yhteyksiä ja viittauksia, ja niiden kautta merkityksiä. Löytämisen riemua. Vähäsen kuin ikkuna oman pään ulkopuolelle. Unohdetuiksi luullut asiat aktivoituvat, kun ne saavat vähäsen polttoainetta.

Minun tällä hetkellä muistamistani asioista saa aika hauskan paketin aikaan: otetaan kolme Will Smith -elokuvaa: I, Robot (2004), I am Legend (2007) ja Bright (2017) (oli muuten ehkä tämänvuotisista lempparini), tänä vuonna lukemani Yuval Noah Hararin Homo Deus (2017) (joka on mielestäni karsean yliarvostettu) ja joululahjaksi saamani ihan äsken loppuun lukemani Dan Brownin Alku (2017) (ensimmäinen Brownilta lukemani kirja, tykkäsin, mutta on mainittava, että Brownin suhtautuminen kirjojensa käännättämiseen on vastenmielinen). Sekoitetaan kaikkien muiden kokemusteni kanssa, ja Brownin kirjasta sai paljon irti sellaista, mitä Brown ei ollut siihen kirjoittanut.

Mieletöntä. Toimii ihan mihin tahansa kirjaan, ja kuulemma tämän ilmiön vuoksi lempikirjoja pitäisikin lukea aina vain uudestaan, kun elämä etenee. Ehkä vuonna 2018 on aika lukea Monte Criston kreivi kolmannen kerran?

Jos ette ymmärtäneet, mitä äsken sanoin, opetelkaa lukemaan, juntit. ❤

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 31.12.2017 Kategoria/t: kirjat 84.2, lisää luettavaa

 

Avainsanat: ,

Konsertti alkaa

Kiitos, kiitos, kiitos. Suuri yleisöni on puhunut ja näin ollen on kirjoitettava lisää.

Ajattelin, että tällainen tilannepäivityspostaus olisi hyvä, koska joskus saatan saada neljännen lukijan, joka aloittaa uusimmasta postauksesta, eikä huomaa flow-tilaan päästyään, että kirjoittaja on vanhentunut pari vuotta tämän ja vuoden 2015 kesällä kirjoittamani viimeisen postauksen välillä.

Olen siis vanhentunut vähän. Minulla on sama mies, sama koira, sama auto ja sama työpaikka. Soitan edelleen pianoa saman pianonopettajan johdolla, ja olen häneen edelleen supertyytyväinen. Lisää elämään on tullut miehelle oma auto ja meille muutto omakotitaloon uuteen kaupunkiin. Kokeilin aikuisbalettia kansalaisopistossa, mutta vaikka se oli tosi kivaa, ei siitä kuitenkaan ollut minulle omaksi jutuksi. Ei siitä tullut samaa fiilistä kuin pianonsoitosta.

Luin vähän postauksia taaksepäin ja tulin siihen tulokseen, että jos kerron, mitä pianokappaleita harjoittelen, minua ei voi niiden perusteella tunnistaa, jos ei minua jo muuten tunnista. Koska siis tekään, jotka tunnistatte, ette tiedä, mitä soitan. Soittamiseeni suhtautumisessa minulla on edelleen ongelmia, eikä esiintyminen kerta kaikkiaan suju. Aktiivisessa opettelussa on Oskar Merikannon Valse Lente (linkki juutuupin videoon) ja Bachin 13. inventio a-molli (toinen linkki, eri video). Noiden videoiden esitykset ovat tolkuttoman kaukana (ulottumattomissa) minun tasostani, mutta about tuolla lailla minä pääni sisällä kuvittelen soittavani (silloin kun en soita väärin). Opettelemisen opetteleminen on vieläkin vaikeaa. Tänäkin syksynä meinasi nousta seinä vastaan, kun en päässyt väärin soittamisesta yhtään eteenpäin. Käytin kallisarvoista soittotuntiaikaa harjoittelemisesta ja väärin soittamisesta puhumiseen, ja opettajani tiivisti varsin osuvasti, mikä minulla mättää: pitäisi päästää irti, antaa mennä, eikä välittää jos vähän meni väärin. Pitäisi muistaa soittaa musiikkia eikä nuotteja.

Pianonsoiton opettelun ongelmat ovat minun ongelmiani paljon yleisemminkin. En minä ole semmoinen ihminen (vieläkään), joka ”päästää irti”. Yritin kerran meditoida yksin sohvalla kännykkäsovelluksen ohjaamana, ja sekin oli liikaa, kun olisi pitänyt antaa pään tyhjentyä ajatuksista. En halunnut, joten lopetin siihen, koska olen aikuinen ihminen, eikä minun ole pakko meditoida. Nih.

Tämänhetkisistä telkkariohjelmista lempisarjani on Sohvaperunat, ja katson Youtubesta reaktiovideoita, joilla ihmiset katsovat musavideoita ja reagoivat niihin. Kummassakin on vähän sama idea, enkä pari vuotta sitten olisi missään nimessä suostunut käyttämään aikaani moiseen.

Lukuharrastukseni on jatkunut, ja olen alkanut työmatkoilla kuunnella äänikirjoja. Pidän lukemistani kirjoista listaa Goodreadsissa täällä. Olen merkannut tavoitteekseni 51 kirjaa tänä vuonna, mutta kovasti on kirittävää, jotta saisin niin monta luettua.

 

 

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 22.11.2017 Kategoria/t: lisää luettavaa, pianonsoitto

 

99 päivää kesään: päivä 32

Muutamia linkkejä tänään ajatuksella ”täällä ei ole mitään nähtävää, menkää muualle lukemaan”.

Helmet: Tieteiskirja treenaa aivoja parhaiten on ensimmäinen juttu, jossa fantasian ja scifin lukeminen mainitaan hyväksi asiaksi. Enpä tiedä kuka saa määritellä, mikä kirja on laadukas, mutta muuten jees. Olin aikaisemminkin sillä kannalla, että lukeminen kehittää lukemisen, kirjoittamisen ja sanavaraston lisäksi ajattelua. En ole innovatiivinen enkä kuvittele voivani luoda uutta, kun kaikki, mitä minulle voisi tulla mieleen, on tullut mieleen jollekin muulle jossain jo. En luule olevani uniikki, eikä mikään määrä lukemista (valitettavasti) muuta faktoja.

Stop cleaning the kitchen and read a book pitkän pitkä artikkeli  lukemisen merkityksestä. Äkkiseltään kuvittelisi, että lukemattomuus on vain amerikkalaisten ongelma, mutta ihan varmasti samaa on Suomessakin. Toim. huom. artikkelin loppupuoli vilistelee uskonnollisia viittauksia, mutta niitä ei tarvitse pelästyä. En jätä blogia lukematta siksi, että se on eksplisiittisen uskonnollinen, ja monet amerikkalaiset ovat hyvin avoimesti uskonnollisia. Jaksan kyllä lukea heidänkin blogejaan, kunhan postauksissa on jokin muu pointti kuin julistaminen. Uskonnollisuus osana identiteettiä on vireämmän mielentilan postaus joskus tulevaisuudessa.

Blogeista tuli nuorten naisten media ottaa kantaa bloggaajien ikään ja sukupuoleen, mutta unohtaa sen tärkeimmän pointin: jo ennen internetiä nuoret naiset kirjoittivat päiväkirjoja. Ennen internetiä niitä vain ei lukenut kukaan muu, eikä teksteihin vaikuttanut kasvoton nettiyleisö. Anne Frankin päiväkirjat olisivat olleet hitu erilaisia blogimuodossa, luulen ma. Kirjana julkaistujen päiväkirjojen ansioita ei tietenkään voi verrata milloin minkäkin pinnalla olevan blogin kirjallisuuteen.

Why I recommend books that use the F-word Ennen tätä postausta ei ollut tullut mieleenikään, että kirjojen kieli voisi olla etukäteinen este kirjan lukemiselle. Tai että kirjassa on seksikohtaus, tai alastomuutta. Huhhuh. Modern Mrs. Darcy on hyvä blogi, ja tämä postaus osoittaa mukavasti laajan (angloamerikkalaisesti painottuneen?) lukeneisuuden vaikutusta mielipiteisiin.

Ehkä neljä linkkiä on maksimi. Toivottavasti huomenna on oikeasti perjantai.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 26.3.2015 Kategoria/t: 99päivää, lisää luettavaa

 

Avainsanat: , , ,

99 päivää kesään: päivä 29

rauta-aika Kesänodotussarjan ensimmäinen kuvallinen postaus! Aaltoja, aaltoja. Kesän odotus jatkuu hieman pitempään, kun aamulla maassa oli ohkainen kerros lunta, ja talvi oli yllättänyt autoilijat useammankin kerran. Kyllä olen tyytyväinen, että kesärenkaat ovat vielä siellä, mihin ne loppusyksystä vein.

Esittelyssä tänään Jone Nikulan kirjoittama Suomi-metallin historiikki. En tee kirja-arvostelua, koska en osaa, mutta sanon muutaman sanasen kuitenkin. Esimerkiksi sen, että ostaisin tämän kirjan kirjahyllyyni jos jossain näkisin. En ehkä ihan täydellä hinnalla, mutta muutamalla eurolla kuitenkin. Sanoisin myös, että kirjan ilmestymisvuonna 2002 Jone Nikula taisi oikeastikin olla tunnetumpi rock-toimittajana ja alan taka- sekä etupiruna kuin Idolsin tuomarina, mikä tekee kirjalle vain hyvää. Kustannustoimittajakin on tehnyt kirjalle hyvää, vaikka Nikulan nokkela sanankäyttö nostaakin välillä päätään.

Olen niin nuori, että olen jäänyt paitsi koko Suomi-metallin esihistoriasta ja varhaishistoriasta. Olisin solahtanut mukaan jo aiemmin, jos en olisi n. kymmenvuotiaana päättänyt, että suomalainen mikä tahansa musiikki on huonoa eikä kuuntelemisen arvoista. Missasin Stratovariuksen nousukiidon ja koko joukko tämän vuosituhannen metallimuusikoiden ensimmäisiä bändejä on aivan tuntemattomia.

Noh, pääsin kelkkaan vuosituhannen vaihteessa, joten muistan kun HIM oli hitti (vaikkei turhan mieleinen ole vieläkään) ja Nightwishin Euroviisukarsinta-esiintyminen jäi mieleen. Oceanborn on ensimmäinen ostamani metallisempi levy (ja muistan vieläkin, miten järkytyin kun laitoin sen ensimmäistä kertaa soimaan). Sentenced meni aivan ohi, vaikka Nikulan kirjan perusteella siihen pitäisi ilman muuta tutustua. On mahtavaa, että kirja osoittaa ettei Amorphis tai Mokoma ole syntynyt tyhjiössä, Mikko Karmila aloitti jo kauan sitten, Suburban Tribe ei ollut vahinko.

Kirjan huono puoli on sen julkaisuvuosi. Nykylukija tietää, että vuoden 2002 jälkeen useampikin bändeistä koki laidasta laitaan kaikenlaista myllerrystä. Milloin tulee osa kaksi?

 
 

Avainsanat: , ,

99 päivää kesään: päivä 25

Luulin, ettei tänään ole mitään kirjoitettavaa, ja siksi luin ensin blogeja inspiroituakseni. Kohtasinkin hyvän kirjoituksen, jonka johdosta pääsen blogivinkkaamaan!

Filosofian puutarhassa on hyvin monella tavalla mielenkiintoinen blogi. Ensinnäkin se on hyvin usein ajan hermolla, kuten juuri tänään. Toisekseen postauksien tausta-ajatus on välillä, kuten tänään, sellainen, josta itse voisin kirjoittaa – toki jos osaisin kirjoittaa niin hyvin ja ajatteluni olisi niin jalostunutta, että pystyisin välittämään mietteitäni kirjallisesti. Kolmannekseen blogi on ikkuna pienesti erilaisen arvopohjan ja tavan mukaan elämiseen. Useimmiten postauksia on virkistävää lukea, tyyli on miellyttävä ja aiheet vaihtelevat elämän suurista kysymyksistä käsityöaiheisiin.

Filosofian puutarhan tämänpäiväinen postaus on muuten aivan loistava. Siinäpä on minulle monta kohtaa, joiden toteuttamiseen pyrkiä.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 19.3.2015 Kategoria/t: 99päivää, common rant, lisää luettavaa

 

Avainsanat: ,

99 päivää kesään: päivä 20

Auto oli tänään määräaikaishuollossa, ja menin siksi aikaa itse kirjastoon. Olen käynyt kirjastossa jo monta kertaa tänä vuonna. Aiemmin ei ole tullut käytyä kovin usein, suorastaan liian harvoin, vaikka olen ollut melko lähellä kirjastoa töissä ja kävellen kotoakin on matkaa vain puolisen tuntia.

Kirjastossa on mieletön määrä ensinnäkin musiikkia. Nykyään on myös konsolipelejä. Toisekseen tietysti kirjasto on täynnä luettuja ja lukemattomia kirjoja. Kirjastosta voi varata uutuuskirjan tai varastossa pölyttyneen tai hyllyssä tai lainassa olevan. Kirjastossa voi jopa harjoitella pianonsoittoa, pelata ko. konsolipelejä tai tutustua liikuntavälineisiin. On lehtilukusalia, satuhuonetta ja sähköisiä kirjoja. Kokoustiloja, ilmaiskonsertteja, kaupungin kaavoitussuunnitelmat nähtävillä ja keskustelutilaisuuksia tielinjauksista. Opastusta tietokoneiden maailmaan.

Kirjastossa oli kiitettävästi muitakin kuin minä, mutta kirjastojen koko potentiaalia pitäisi hyödyntää paremmin. Vaikka kaupunginkirjastoon mahtuu vain pieni pala kaikesta maailman tallennetusta kulttuurista ja tiedosta, ei yksi ihminen saa sitä elinaikanaan kulutettua loppuun. Kirjasto on maailma maailman sisällä.

 
3 kommenttia

Kirjoittanut : 14.3.2015 Kategoria/t: 99päivää, common rant, lisää luettavaa

 

Avainsanat: