RSS

Avainsana-arkisto: pohdintaa

Ohjelmien väliin jäävän tilan täytettä

Tämä blogipostaus on amatöörimäinen, puolivillainen analyysi Ylen Perjantai-sarjan jaksosta Kuka on köyhä? eikä tämä luultavasti ole toivomasi hakutulos, sinä senkin mahdollinen satunnainen guuglaaja. Koska joudun nimeltä mainitsemaan ohjelmassa esiintyneitä henkilöitä, saatan aiheuttaa toivomatonta vierailijavirtaa. (Menkää pois!) Oikeasti tämä blogi käsittelee maidon ostamista automarketista ja normaaliin lähetykseen palataan heti huomenna.

Kymysyksessähän on keskusteluohjelma, jossa on joku perimmäinen tarkoitus, jota en tiedä. Törmäsin tämänviikkoiseen jaksoon Facebook-uutisvirrassani, ja se herätti niin paljon ajatuksia, että otan tarpeettomia kevytriskejä ja lajittelen ajatuksiani näin julkisesti. Ohjelman asetelma oli erikoinen, vaikka sen enempiä miettimättä se menee läpi kuin väärä viidentuhannen ruplan seteli. Ohjelman tarkoitus jäi epäselväksi. Toimittajat eivät vetäneet ohjelmaa lopuksi yhtään yhteen ollenkaan.

Toimittajina olivat toimittajanainen ja ulkomaalaisennimisenkuuloinen toimittajamies, jolla oli tumma kihara tukka. Vieraana entinen perus-, nykyinen sininen suomalainen kansanedustaja Tiina Elovaara, äveriäs Kyösti Kakkonen, köyhyystutkija/poliitikko Maria Ohisalo sekä köyhä masentunut yksinhuoltajanainen Tinna ja köyhä masentunut pitkäaikaistyötön koiranomistajanainen Tarja.

  1. Rikkaita edusti Kyösti Kakkonen yksin. Hänen ulosantinsa oli huono ja hän punasteli kuvauslamppujen loisteessa ja kadehti köyhältä koiranomistajanaiselta tämän koiraa, koska hän on käyttänyt aikansa rahan tienaamiseen ja kertoi, että hän ei ole rikas, koska rikkaampiakin on. Yle onnistui vastakkainasettelussa vain puoliksi niin hyvin kuin kahden ääripään välillä on mahdollista onnistua 53 minuutissa, eli ei lähellekään.
  2. Kakkonen oli joko tarkoituksellisen huonosti briiffattu, tai sitten hän oli oma itsensä, en tunne tapausta tarkemmin. Sanottakoon, että Kakkonen ei ole poliitikko, ja se kävi tuskallisen selväksi. Olen monestakin asiasta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta keskustelu ja konteksti on eivät nyt täsmänneet ollenkaan.
  3. Köyhiä edusti kaksi naista, joiden köyhyyteen vaikuttanut sairaus tuotiin ilmi, mutta sivuutettiin kokonaan. Yksi hyvinvointiyhteiskunnan suurimmista ongelmista on se, että sairastuminen ja varsinkin siitä johtuva työkyvyttömyys sivuutetaan kokonaan.
  4. Köyhiä ryhmänä edustaneista toinen on bloggaaja ja toinen on ollut mukana politiikassa, joten kumpikin oli alleviivatusti kykenevä ilmaisemaan ajatuksiaan televisioon sopivalla tavalla. Hitaat aplodit Ylelle siitä, että olivat kaivaneet edes jollain tavalla stereotypioita rikkovia hahmoja ohjelmaansa… ei kun.
  5. Tiina Elovaara edusti täysin keksittyä väliluokkaa, eli entistä köyhää, joka nyt tienaa ihan hulluna rahaa kansanedustajana. Onneksi hänet kuitenkin ohjelman alkuesittelyssä tituleerattiin ”eliittiin nousseeksi.” Hänellä oli todella pahoja vaikeuksia katsoa puhuessaan toimittajamiehen silmiin päinkään. Koska Maria Ohisalo on myös poliitikko, ei Elovaaran ollut todellista tarvetta olla mukana ohjelmassa.
  6. Päinvastoin kuin Elovaara ja Kakkonen, ”köyhät naiset” edustivat todellisuudessa kumpikin vain itseään, sillä siinä, missä kaikkia muita haastateltiin pääasiassa viiteryhmänsä edustajina, näille kahdelle naiselle annettiin ääni vain kun he puhuivat omakohtaisesta kokemuksestaan.
  7. Maria Ohisalo oli jälleen kerran loistava, olisipa mariaohisaloja enemmän. Hän on erinomaisen hyvä televisiossa, ja on jo vahvasti syrjäyttämässä Heikki Hiilamon tutkimusalansa ”päivystävänä dosenttina”. Tutkijan ominaisuudessaan miellyttävää kuunneltavaa, harkittuja lausuntoja ja ohjat käsissä. Poliitikkona kuitenkin näiden lisäksi vain tavallinen poliitikko.
  8. Lisäksi ohjelmassa oli erikoinen, irrallisen tuntuinen insertti nuoresta vapaaehtoistyöntekijästä, jonka puhe oli tekstitetty, vaikka se oli ihan ymmärrettävää suomea.

Mitä Yle tällä halusi oikein sanoa? ”Olkaa hyvä, keskustelkaa, meiltä loppui nyt aika?” Eikö verovaroista taatulla rahoituksella oikeasti saa tehtyä perusteellisesti taustoitettua dokumenttia toimittajatyönä? Miksen saa kiinni siitä, mikä tässä oikein mättää?

Koska postaus on jo tällaisenaan hyvin pitkä, tyydyn heittämään lopuksi pari linkkiä muihin lähteisiin, jotka saattavat liittyä ylläoleviin ajatuksiini tai olla liittymättä. Linkkientakuisista teksteistä en ota mitään vastuuta.

Onnentongintaa-dyykkausblogi. Onni Tonkija oli viime viikon Perjantai-dokkarin aiheena.

Ylellä Juha Siltalan kolumni: Miksi aktivointimalli aktivoi vastustamaan? ”Koulutetuimmatkaan työntekijät eivät näemmä enää usko kunnollisuutensa suojaavan heitä itseään ikuisesti putoamiselta.”

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 27.1.2018 Kategoria/t: lisää luettavaa, weird rant

 

Avainsanat: , ,

99 päivää kesään: päivä 7

Luin eilen linkittämääni Leo Babautan blogia ja päädyin pohtimaan, että elämän muuttamisen oleellinen osanen on itsereflektointi. Muutosta, tavoitteita, toiveita, omia ajatuksia, omia reaktioita ja lopputuloksia, oppimisia jne pitää käydä läpi.

Olen sen tyypin ihminen, että omassa päässäni osaan pyörittää asioita poksahtamiseen asti. Kehittelen myös omia ajatelmiani välillä huolestuttavankin pitkälle, aina toki siihen suuntaan, että huolestun eniten itse. Parempi on saada ajatukset pääkopasta ulos. Nuorempana kirjoitin päiväkirjaa, mutta blogien keksimisen jälkeen olen aina silloin tällöin kirjoittanut ajatuksiani tietokoneella.

Tämähän ei ole ammatillinen blogi, eikä harrastusblogi, enkä halua jakaa mitään minulla olevaa tietoa kenellekään (en luule tietäväni mistään asiasta niin paljon, että minulla olisi siihen kanttia). Tämä ei ole teemablogi, kaikki postaukseni eivät käsittele yhtä tiettyä aihetta, enkä kirjoita minkään yhteisön (yhdistyksen, puolueen, työpaikan) jäsenenä.

Sikäli kun pidän kiinni siitä, että bloggaan 99 peräkkäisenä päivänä, joudun tutkimaan yksityisyyteni ja julkisuuteni rajoja. Yksityisessä päiväkirjassa ongelmaa ei ole, koska teksti on tarkoitettu vain itselleni ja pystyn itse hyvin pitkälle suojelemaan sitä muilta. Internetiin julkaiseminen on täysin spektrin eri laidalla, koska teksti ei mene edes minkään editoijan käsien läpi. Painan itse ”Publish to Linnunpesän kaltainen” ja sen jälkeen tämänkin tekstin löytää kuka vain myös tulevaisuudessa.

Ajatusteni saattaminen näppäimistön kautta yleisön luettavaksi on pelottavaa. Tätä blogia pääsee lukemaan kirjaimellisesti ihan kuka vain. Toki koen kirjoittavani tuttujen ihmisten silmille, enkä ainakaan kuvittele että kirjoitan eikä kukaan näitä koskaan lue. Altistan tekstini myös kommenteille, ja kenellä tahansa on mahdollisuus kommentoida mitä tahansa.

Kuinka syvällisesti alan täällä avata pohtimuksiani? En halua, että kukaan voi sanoa tuntevansa minut ja tietävänsä minusta kaiken pelkästään sillä perusteella, että on lukenut kaiken, mitä olen blogiini kirjoittanut. Samaan aikaan bloggaus on minulle lähestulkoon terapiaa, ja tekstien henkilökohtaisuus rajaa hyvällä tuurilla lukijoiden joukkoa luontevasti niin, että jos minua ei tunne tosielämässä millään tavalla, ei blogiini jaksa perehtyä.

Muualle internetiin linkittäminen taas toimii henkilökohtaisen tilan luomista vastaan, ja esimerkiksi Ravelryn profiilissani on suora linkki tähän blogiin. Näh, jatketaan näin. Linkitän kissavideoon, joka sopii erinomaisesti tämänhetkiseen tunnetilaani. Enhän itsekään elä internet-tyhjiössä. Minusta on kiva, että tätä blogia lukee edes joku, ja arvostan toistaiseksi kaikkia kommentteja.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 1.3.2015 Kategoria/t: 99päivää, common rant

 

Avainsanat: , ,

99 päivää kesään: päivä 6

Tänään päätetään Suomen edustaja Euroviisuihin. Tänä vuonna koko edustajan valinta on vedetty aivan överiksi, menee niin monessa kohdassa liiaksi yrittämiseksi.

Minulle on sanottu, ettei kotisohvalta pitäisi arvostella, mutta kyllä se on diili, jonka televisioesiintyjä tekee katsojan kanssa. Jos esiintyjä ei herätä mitään mielipiteitä kotisohvalla, esiintyjä on aivan turha eikä kovin kauan tienaa sivutuloja televisiotöillä. Erityisen paljon mielipiteitä herättävät esiintyjät tekevät televisiota päätyökseen.

Olen silloin tällöin miettinyt ihmisiä, jotka pystyvät intohimollaan ja erinomaisuudellaan tienaamaan leipänsä. On ammattimaisia taitoluistelijoita, jalkapalloilijoita, laulajia, soittajia, tanssijoita, muutama taidemaalari, kirjailija ja kuvanveistäjä. Siis nimenomaan ammatteja, joita ei voi opiskella teoriassa. Kuinka nuorena oma juttu pitää löytää, jotta ei tarvitse tehdä niitä töitä, joista tienatuilla rahoilla huippuyksilöiden palkka maksetaan pääsylippuina, taidekauppoina ja kirjakaupan myyntilukuina? Jos töihinlähtö tarkoittaa muutaman kuukauden maailmankiertuetta, tai työhuoneelle meno tarkoittaa yksinäisyydessä keskittymistä ja luomista? Loma on se aika kun ei ole pelejä?

En viitsi turhaan olla kateellinen monesta asiasta, mutta niin pitkälle erikoistunut taito tai kehittynyt osaaminen on aivan mieletöntä. Sitä voi minun näkökulmastani verrata vaikkapa sentiljoonaan, jossa ykkösen perässä on 600 nollaa. Luku on aivan käsittämättömän suuri, kun itseltä onnistuu juuri ja juuri päässälasku sadoilla ja tuhansilla (tasaisilla kymmenluvuilla parhaiten).

Ei ehkä kovin yllättäen linkitän jälleen inspiraatioon. Bloggaamisellakin tehdään rahaa tuolla toisella puolella Atlanttia.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 28.2.2015 Kategoria/t: 99päivää, common rant

 

Avainsanat: , ,

99 päivää kesään: päivä 5

Pitkiä työmatkoja ja pianonsoittoa yhdistää yksi asia: oikea jalka. Ja kun oikea jalka tahtoo tuntua epämiellyttävältä kiinni muussa vartalossa, on kaksi hyvää keksintöä: Bachin inventiot 1 ja 8 sekä vakionopeudensäädin. Pianossa sitä kutsutaan metronomiksi, mutta se ei liity tähän.

Oikean jalanhan ei varsinaisesti pitäisi tuntua miltään. Siihen ei pitäisi joutua kiinnittämään huomiota, eikä varsinkaan sen paikkaa ja asentoa pystyä kertomaan tuosta vain miettimättä. Eikä sitä pitäisi miettiä koko ajan.

Kaikenlainen soittaminen tukee kaikenlaista soittamista, mutta jos pitäisi opetella vaikkapa pedaalin käyttöä, on Bachin inventioista aika vähän hyötyä.

Kaikenlainen ajaminen ei tue vakionopeudensäädintä.

Tänään kuitenkin työmatka sujui hurauksessa. Yhtäkkiä vain olin jo työpaikan parkkihallissa. Moottoritie oli kuiva ja liikennettä aika vähän. Aika haitaria.

Tämän päivän linkki käsittelee silti lukemista.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 27.2.2015 Kategoria/t: 99päivää, common rant

 

Avainsanat: , , , ,

99 päivää kesään: päivä 2

Eilen oli kevät, koska näin moottoripyörän ulkoilemassa ja yksinäinen talivintti mellakoi sisäpihan vaahterassa. Ei laulanut titi-TYY vaan ennemmin menkää-POIS, koska olin koiran kanssa samassa pihassa.

Tähän vuoteen on jo kuulunut muunkinlaista musiikkia. Tammikuussa kävimme Andrea Bocellin konsertissa. Saimme viime tingassa riittävän hyvät paikat permannon takaosasta. Pelkään korkeita paikkoja ja Hartwall Areenan yläkatsomot ovat ylhäällä, joten sinne ei ole enää asiaa. Halvemman lipun erotuksen kalliimpaan häviää siinä, ettei pysty nauttimaan esityksestä, kun pitää pelätä putoavansa ja olla melkein hysteerinen aina välillä. Olen hyvin tyytyväinen, että kuulin Bocellia vihdoin elävänä musiikkina, koska hänen konserttinsa oli yksi kohta ns. ämpärilistalla (englantilainen kielialue on sitten outo), jota en ole virallisesti tehnyt, enkä pysty kertomaan mitä muuta ämpärissä on.

Tässä kuussa kävimme sinfoniaorkesterin konsertissa. Emme näy tässä suoratoistovideossa, mutta istuimme katsojasta käsin oikealla yläparvella. Paikka ei ollut niin huono kuin olisi voinut kuvitella, kuuntelemisen kannalta, mutta yhteys soittajiin jäi olemattomaksi. Mieheni ei luvannut lähteä sinfoniakonserttiin uudelleen.

Pitäisi kokea erityisyyttä kun pääsi kuulemaan kantaesityksen. Tunsin paremminkin katoavaisuutta, koska kantaesitystä ei voi kuulla uudelleen. Paitsi mitä nyt nykytekniikalla saadaan sekin pilattua, nimittäin säilöttyä, ettei tallennuksen kohteella ole mahdollisuutta itsessään olla unohtumaton.

Lukemani Leena Jäppisen Pieni kantaattikirja (Kansanvalistusseura 2011) istutti tämän ajatuksen päähäni: ”Ennen ihmisen oma musiikkielämä oli yksinomaan konserttien varassa. […] Mitä se tekikään kuuntelulle.” (s. 195).

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 24.2.2015 Kategoria/t: 99päivää, common rant, kirjat 78.364

 

Avainsanat: , , ,

99 päivää kesään: päivä 1

Hello world!

Luin jostain jokunen aika sitten ajatuksen, joka on kutakuinkin ”jos elämästä puuttuu usko jumalaan, ihminen yrittää hallita omaa elämäänsä ja voi huonosti”. Ihan joka päivä ei tule vastaan ajatusta, josta voi suoralta kädeltä vahvasti kokea olevansa eri mieltä. Siitä asti olen miettinyt tiheämpään bloggaamiseen palaamista, mutta olen vasta nyt tässä.

Ajatuksen vasta-argumentit ovat vielä työstövaiheessa. Olen kirjoittanut kokonaisia lauseita todella vähän aiempaan verrattuna. Kaiken kukkuraksi olen lukenut paljon vähemmän kuin aiemmin, joten omien mietteideni muotoileminen sanoiksi on vielä hankalaa. Eniten harmittaa se, etten kirjoittanut ajatuksen lähdettä muistiin, jotta olisin voinut viitata siihen oikeaoppisesti.

En ole aikaisemmin tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta kun tämän vuoden tammikuu alkoi, kaikki vaikutti olevan kohdillaan. Sitähän ei saisi sanoa ääneen, koska kohta joku tulee ja tapahtuu ja pilaa. Sanon silti. En luvannut tänäkään vuonna, mutta aion tehdä elämästäni omani. Aikomus on varmastikin lupauksen sukulainen. Aikomus on sukua myös yrittämiselle, mutta Star Warsin Yoda on sanonut ihan fiksusti, että ”do or do not, there is no try”.

Tein jo viime kesänä puolivahingossa yhden pienen päätöksen, joka on täysin yllättäin vauhdittanut samanlaisia päätöksiä muillakin arkisen elämäni alueilla. Tietoisesti aion palata niihin tämän kevään aikana.

Aloitin pianonsoiton. Menin pianotunneille, koska halusin ja vieläkin haluan oppia soittamaan pianoa. Kaikki 1,75 lukijaani ovat tämän jo kuulleet: pelkän haluamisen sijaan päätin mennä pianotunneille. Se ei kuulosta juuri miltään, mutta verratkaapa: ”Haluan mennä pianotunneille” tai ”Menin pianotunneille”, kumpi kuulostaa omien toiveiden toteuttamiselta?

Käyn pianotunneilla yksityisessä musiikkiopistossa puoli tuntia viikossa. 15 kertaa syksyllä ja 17 kertaa keväällä. Viime kesän kesäloman aikana kävin kolmella puolitunnilla.Mikään soittaminen ei ole helppoa. Kehittyminen on vaikeaa, koska en osaa ennestään harjoitella. Vasta nyt kevätlukukaudella olen päättänyt harjoitella puoli tuntia joka päivä. Se on aika vähän. Arvelen, että tällä tahdilla menee kymmenisen vuotta ennen kuin olen sellaisella tasolla, jota havittelen. Niin pitkä projekti on järkevämpää aloittaa nyt eikä lykätä aikaan ”sitten kun”.

Olen kuitenkin päässyt jo sen verran eteenpäin, että useimmiten nautin harjoittelemisesta. Pianonsoitto on kivaa. Harjoittelu ei, mutta on kätevää voida harjoitella sitä, mistä tykkää. Vaikka harjoittelen niin vähän, on säännöllisyydessä se etu, että voin välillä soittaa (tai olla soittavinani) ihan mitä vain, koska seuraavana päivänä harjoittelen lisää. Haluan edelleen osata kaiken heti, joten harjoittelemalla kehittyminen on vaivalloista. Minusta tuntuu, että kehityn silti. Olen itseni suurin ovistoppari.

Olen melko varma, että elämän muuttaminen kannattaa tehdä vähän kerrallaan. Aamu- ja iltarutiinitkin tehdään niin, että ennen tai jälkeen hampaiden pesun aletaan tehdä jotain, ja kun se on myös rutiini, lisätään hampaiden pesun ja uuden asian yhteyteen uudempi tekeminen. Tai syöminen. Tai teenjuonti.

Kokeilen joka päivä bloggaamista. Ei pitäisi aloittaa joka päivästä, vaan pitäisi aloittaa esimerkiksi kerran viikosta, mutta kärsivällisyys ei ole minulle ominaista. Inspiroiduin.

 
2 kommenttia

Kirjoittanut : 23.2.2015 Kategoria/t: 99päivää, common rant

 

Avainsanat: , , , , ,

Pitkästä aikaa ruokapostaus

Ensimmäistä kertaa koskaan tein nachoja uunissa. Jotkut ovat ehkä lukeneet aikoinaan Me-lehteä, jossa Sami Garam teki Siwan aineksista sitä sun tätä ruokaa. Noh, nachot olivat kyllä ruokalistalla, mutta ihan kaikkea ei tullut ostoslistasta huolimatta ostettua Cittarista päivällä, joten jouduin tekemään täydennyskierroksen Siwaan. Niinpä iski inspiraatio laskeskella, mitä ruoka maksoi.

nachopaistos

Ostoslistaa:

  • 500 g pussi maissilastuja 3,17 e
  • 400 g nauta-sikajauhelihaa 3,29 e
  • 400 g tölkki tomaattimurskaa 0,45 e
  • 1 pala mozzarellaa 1,00 e
  • 350 g paketti emmentalia 2,99 e
  • 300 g = 2 paprikaa 2,29 e
  • 200 g purkki kermaviiliä 0,69 e
  • 2 kypsää avokadoa 4,39 e
  • 3 pussia taco-mausteseosta 2,35 e
  • 1 jäävuorisalaatti 1,08 e
  • 1 kurkku 0,97 e
  • 4 tomaattia 1,68 e
  • 1 sipuli 0,14 e

Näihin menee yhteensä 24,49 e. Mukana siis kaikki, mitä kuvassa lautasella näkyvän tekemiseen tarvitaan, ja kaapista vähän suolaa ja pippuria sekä limettimehua, jotka on ostettu jo aiemmin.

Salaattiin meni puolikas jäävuorisalaatti, kaksi tomaattia, puoli kurkkua ja toinen paprika kokonaan, toisesta kolmasosa. Salaatin hinta noin 3,20 euroa.

Guacamoleen meni 1 avokado, 1 tomaatti, puolikas sipuli sekä kaapissa jo olleista suolaa, pippuria ja limettimehua. Hinnaksi tuli 2,69 e plus mausteet.

Kermaviiliä höysteeksi suoraan purkista – 0,69 e.

Nachopaistokseen 150 g maissilastuja, puoli pakettia emmentalia, mozzarellapallo ja 2/3 vihreästä paprikasta 0,4422. Nämä yhteensä 4,17 euroa. Jauhelihakastikkeeseen meni 400 g jauhelihaa 0,95, 1 purkki tomaattimurskaa, 1 pussi taco-mausteseosta, puolikas sipuli = 4,59 e, tästä käytin nachopaistokseen puolet (toinen puoli meni pakkaseen myöhempää käyttöä varten), joten tähän laskettava hinta n. 2,30 euroa. Koko vuoallisen hinta siis 6,47 euroa.

Koko setti on noin neljä annosta, joten annoksen hinnaksi tulee hitu vajaa 3,27 euroa. Jauheliha ja avokado olivat annoksen kalleimmat raaka-aineet, ja ne kuten paprikatkin olisi saanut halvemmalla isommasta kaupasta.   Jos jauhelihapaketti olisikin maksanut 1,89 euroa / 400 g (olen halvemmallakin ostanut) ja avokadot 2,59 e/ 2 kpl sekä paprikat 1,99 e / 3 kpl, hinnat olisivat seuraaavat: guacamole 1,895 e, salaatti 2,655 e, kermaviili 0,69 e, nachopaistos jauhelihakastikkeineen 5,442 e, joten annoksen hinnaksi jäisi vain n. 2,67 euroa. Per annos tulee siis 0,6 euron ero. Syömme useimpina päivinä kaksi ruoka-annosta, joten jos söisimme nachopaistosta 30 päivänä kuukaudessa yhden vuoallisen päivässä, ero halvemman ja kalliimman kaupan välillä tekisi 72 euroa kuukaudessa.

Kylläpä tekee pahaa laskea tuo auki! Tietenkään emme syö samaa ruokaa joka päivä, ja välillä halvempaa ja kalliimpaa ruokaa, mutta mielestäni 72 euroa ei välttämättä ole kovinkaan kaukaa haettu. Halvemmatkin raaka-aineet ovat kalliissa kaupassa kalliimpia, joten vaikka ei puhuttaisi itsessään kalliista tuotteista, kuten avokadoista. 72 euroa pelkkään laiskuuteen (kun ei suunnitelmallisesti osta kaikkea sieltä, mistä halvimmalla saa) on  ihanteellisesta kuukauden ruokakauppabudjetistamme reilu viidesosa!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 30.3.2013 Kategoria/t: budjetti, ruokakuvat

 

Avainsanat: , , ,